Kyläkoulu nyt

Ihminen tarkastelee aikaa suppeasta nykyhetkestään käsin. Emme voi palata menneeseen, emmekä loikata tulevaisuuteen kuin mielikuvissamme. Kyläkoulujen nykykäytön tutkimus on nykyisen hetken tutkimusta sellaisena, kuin tutkija tutkimushetkellä kohteensa havinnoi. Tutkimuksen julkaisun hetkellä tutkimuksen havainnointihetki on historiaa. Apuvälineenä tutkijalla ovat omat korvat, silmät ja keho, joiden avulla hän voi rakentaa kuvan siitä, millainen on aiemmin kouluna toimineiden maaseudun rakennusten käytön arki tämänpäivän maaseutuyhteisössä.

Kun tutkija tai tutkijat kokoavat aineistoa kyläkoulusta, voivat metodina olla osallistuva havainnointi, tapahtumiin osallistuminen ja tilanteiden kokeminen, paikan valokuvaaminen tai piirtäminen. Aineistometodina ovat myös sosiaalisten tilanteiden ja yhteisön dokumentointi kirjoittamalla, kuvaamalla, haastattelemalla. Toisaalta aineistoa ovat myös kirjat, nauhoitetut kertomukset, kartat, kuvat sekä asiakirja-aineistot. Kyläkoulututkimus on kiinnostavan monisyistä arkeologista elämäkertatutkimusta. Jokainen kyläläinen on elämänsä varrella koonnut itselleen erilaisen kokemuksen kyläkoulusta. Elämäkerran näkökulmasta ihmisen elämä on historia - subjektiivinen tarina siitä, mitä elämän varrella on sattunut ja miksi.

Miten sitten tutkija analysoi havaintojaan, joita hän retkillään on koonnut? Jonkin teoreettisen näkökulman valinta antaa selkärankaa omalle tutkimukselliselle hapuilulle. Minulle itselleni on viime vuosina ollut tärkeää hahmottaa sosiaalihistoriaa tilan teorian näkökulmasta. Olen utelias etsimään ihmisen tiloille ja ympäristölle antamia merkityksiä. Tärkeää tilankin tutkimuksessa on hahmottaa yksilön kokemuksen ohella sosiaalihistoriallinen, yhteiskunnallinen näkökulma. Vaikka kyläkoulun entiset oppilaat ja nykykäyttäjät, kylän ihmiset, ovat kaikki kokeneet ja kokevat kyläkoulun eri tavoin, voidaan laajemman aineiston avulla hahmottaa näiden yksittäisten kokemusten merkitys laajemman ryhmän kannalta. Voidaan esimerkiksi tarkastella maaseutuväestön kokemusta kylästä kokonaisuutena tai 1960-luvulla syntyneitten ajatuksia kyläkouluista tai sitten pohtia kyläkoulun merkitystä naisten tai miesten näkökulmasta.

Pertti Haapala toteaa Sosiaalihistoria -teoksessaan, että sosiaalihistoriallinen tutkimus tarvitsee toisaalta tilastollista tietoa siitä, minkälainen on ihmisten varallisuus, miten he asuvat, mikä on heidän sukupuolensa ja ikänsä sekä ammattinsa. Toisaalta hyvin tärkeää sosiaalihistoriassa on tunnistaa ihmisten oma kokemus elämästään (Haapala,1989). Pohdintani aiheena on, poikkeavatko näkökulmat, jos kyläkoululle on muuttanut viiden lapsen äiti, tai taiteileva sinkkumies. Kyläkoulututkimus tuottaa yllätyksiä. Tänään keskustelin erään kyläkouluomistajan kanssa ja hän kuvaili, kuinka mahtavaa oli pystyttää kyläkouluosuuskunnan jäsenten kanssa kyläkoulun pihalle teltta ja pitää elokuvafestivaalit. Yhdessä koettu ja jaettu kulttuurikokemus oli hänelle osa sitä kokemusta, joka omasta 1800-luvulla rakennetusta kyläkoulusta muodostui.

Maaseutu NYT?

Kaisu Kumpulainen summaa Maaseudun Uusi Aika -lehdessä (2-3/2013) kylätutkimuksen kehitystä. 1970-luvulla kyliä lähestyttiin osana modernisaatiota ja urbanisaatiota. Toisaalta tsoomattiin kylätoimintaan. Nykyisin kylätutkimus on moninaistunut ja Kumpulaisen mukaan sitä kannattaa tarkastella valitun lähestymistavan kautta: mikä näkökulma, millainen kylän määritelmä, millainen kysymyksenasettelu. Ja ollaanko kiinnostuttu enemmän kylän menneisyydestä vai tulevaisuudesta.

En tiedä, miksei Kumpulainen mainitse kylien (tai maaseutukuntaan) nykyisyyttä sillä siitä minä olen kiinnostunut (olkoonkin, että historioitsija Katri huomauttanee, että tämä hetki on jo historiaa). En yritäkään tässä osallistua aikafilosofiseen keskusteluun. Yksinkertaistaen totean, että menneisyys, nykyisyys ja tuleva ovat läsnä jokaisessa hetkessä. Silti jankutan, että yritän itse pitää painopisteen siinä, mikä tämän tutkimusprojektin aikana on olemassa muutakin kuin puheena. Jokainen kehittämissuunnitelma on toki suunnitelmana jo olemassa, mutta kokeilen katsoa enemmän sitä mikä on empiirisenä konkreettisena toimintana, jokapäiväisenä arkielämänä ja fyysisinä rakenteita kosketeltavissa.  Kylää ei ole tarkoitus samaistaa kehittämistoiminnan, pikemminkin asumiseen ja asumisen ehtoihin.

Teorian avulla siihen toivottavasti löytyy sitten tarttumapintaa. Leena Koskea lainaten teoria vapauttaa.
Meillä jokaisella tutkijalla/ kirjoittajalla on oma lähestymistapamme, joten menneisyys ja tulevaisuuskin pääsevät puhumaan. Kirjoittamaan on (melkein) lupautunut myös Seppo Kovero, Koveron kylällä asuva kylä- ja yhteisötutkija.

Kyläkoulun tilaa ja kuvaa etsimässä

Matkalla kylätilaan

Paikan identiteetin (e. place identity) ajatus lähtee siitä olettamasta, että ihmisen asuminen tilat ja sosiaalisen yhteisön paikat ovat osa yksilön ja yhteisön identiteettiä. Ihmisen ja paikan suhteeseen liittyy Doreen Masseyn mukaan neljä keskeistä paikkaan liittyvää toimintaa: oleminen, tekeminen, kokeminen ja muistaminen. Ihminen on hahmottanut elämänsä maan päällä näiden neljän tekijän varassa. Yksilön ja paikan suhteeseen liittyy se, että tiettynä hetkenä ihminen on tietyssä paikassa, tuohon hetkeen liittyy se, mitä ihminen paikassa tekee ja se, mitä hän paikassa tuntee. Lopullinen ”paikan identiteetti” rakentuu usein jälkikuvana, lopullinen kokemus paikasta rakentuu, kun yksilö muistelee paikassa koettuja hetkiä. Keskusteluissa toisten saman paikan jakaneiden tai samalla alueella asuneiden ihmisten kanssa paikan identiteetistä muotoutuu jaettu kokemus. Esimerkiksi nationalismi rakentui Masseyn mukaan jaetun muistamisen varaan. Oman ryhmän identiteettiä vahvistettiin siten, että tietyn alueen koettiin kuuluneen ikimuistoista ajoista omalle ryhmälle. Samalla kun tietylle paikalle muotoutuu ”meidän” paikan luonne, määrittyy myös, mitkä ihmisryhmät ovat meille kuuluvan tilan ”toisia” (Massey 1994).

Tilan klassikkoteoreetikko Henry Lefebvre on nostanut ”paikan identiteetin” tutkimuksessa esiin merkkien täyttämän kulttuuriympäristön vaikutuksen. Hänen mukaansa tila käsitteenä voidaan jakaa kahteen osatekijään. ”absoluuttiseen tilaan” ja ”historialliseen tilaan”. Lefebvren mukaan ”absoluuttinen tila” on luonnon muovaama paikka, vaikkapa kaunis joki, johon ihminen on luonut sakraalin suhteen. Tuottaessaan erilaisiin luonnontiloihin sakraaleja merkityksiä ihminen on rakentanut tilalle seremoniallisen viitekehyksen, jolla hän on kytkenyt luonnonympäristöön ikävaiheisiin, omaan elämänkulkuunsa tai sukupuoleen liittyviä merkityksiä. ”Absoluuttisen tilan” muuttuessa ”historialliseksi tilaksi” alkuperäinen yhteys luontoon on kadonnut ja tilasta on tullut poliittisen manifestaation kautta rakennettu tila, jolla on symbolinen yhteys luonnontilaan. Kaupungin goottilaisen kirkon arkkitehtuuri voi jäljitellä symbolisesti luolaa, ja torille rakennettu suihkulähde saattaa symboloida paikalla muinoin ollutta pyhää metsälampea. Tila kerrostuu Lefebvren näkökulmasta ennen muuta ihmisen sille antamien sosiaalisten merkitysten kautta (Lefebvre 2007).

Ratkaisevan hetken vangitseminen valokuvaamalla

Valokuvaus on taidemuotona ja dokumentoinnin tapana välittömässä yhteydessä havaintoon. Silti valokuvakin on aina kertomus ja konstruktio jostakin, jonka ihmismieli on käsikirjoittanut. Eräänlaisen ratkaisevan hetken vangitsemisen on tärkeä osa taidevalokuvaamista.  Henri Cartier-Bresson on lanseerannut käsitteen ratkaiseva hetki: The Decisive Moment, valokuvataiteessa. Ratkaisevan hetken käsitteen mukaan valokuvataide eroaa maalaustaiteessa siksi, että se on sidottu tiettyyn ohikiitävään hetkeen. Ratkaiseva hetki on toki valittu. Valokuvaaja itse valikoi hetken, jonka kuvaa. Siten valokuvaaminenkin (kuten muutkin taiteenlajit) on aina lavastusta. Ratkaisevan hetken alkuperäinen ranskankielinen ilmaisu on: Le Moment Décisif. (Herzberger, Herman. Space and the Architect. Simiano la Rotonda: Henri Cartier-Bresson. 2010).

Kyläkoulujen uuden käytön tutkimuksessa tavoitteenamme on käyttää valokuvaamista yhtenä paikkaan menemisen ja tiedon keräämisen muotona. Silva Tedre nostaa kirjassaan: Eläkeläisenä maaseudulla, esiin ajatuksen siitä, että tutkijalla voi olla tutkimusotteessaan eräänlainen ”matkaajan metafora”. Tutkija: ”kuljeksii vapaasti alueella ja aihepiireissä, jonkinlainen tavoite tai päämäärä on, mutta näkökulmaa etsitään” (Tedre 2013). Kuva – oleellinen hetki kyläkoulun nykyisestä paikasta ja merkityksestä, ja ihmisen kulkemisesta kotikylässä (kuva), voi löytyä sattumalta, tiettynä ratkaisevana ja valittuna hetkenä. Ratkaisevan kuvan "löytäminen" edellyttää aina paikkaan menemistä ja kulkemista päämäärää etsien.